Linna-linnoituksen historiasta
Saarenmaan Museon perusnäyttelyn sijainti – Kuressaaren linnan päärakennus – on ainoa ilman merkittäviä uudelleenrakentamisia säilynyt keskiaikainen linnarakennus Baltiassa ja sellaisena ehdottomasti myös kansainvälisesti merkittävä arkkitehtuurimuistomerkki. Esteettisen elämyksen lisäksi, jonka antaa arkkitehtuurin tyylikkyys, näyttävyys, ankaruus ja karu ylellinen kauneus, mahdollistaa linnan vierailulla monipuolisen historiantiedon saamisen, välittömän kosketuksen saamisen menneisyyteen, keskiajan tunnelman tuntemisen.
Vuonna 1227 Saarenmaa antautui viimeisenä Muinais-Viron maakuntana Riian piispan Albertin johtamille ristiretkeläisten joukoille. Koska Saarenmaa oli muinaisajan lopussa Viron alueen kehittynein ja voimakkain maakunta, saarelaiset säilyttivät vuosina 1343-45 tapahtuneeseen Jüriöön kapinaan asti muihin virolaisiin verrattuna enemmän oikeuksia ja vapautta. Maiden jakaminen valloittajien välillä saatiin tehtyä pääasiallisesti vuonna 1254. Suurin osa Saarenmaasta jäi ns. Saare–Läänen hiippakunnan yhteyteen; Muhu, Pöide ja osa Kihelkonnan pitäjästä jäivät Saksan Ritarikunnalle. Länsi-Viron alueista vuonna 1228 muodostunut Saare–Läänen hiippakunnan keskus oli alkaen vuodesta 1265 Haapsalu. 7600 km²:n kokoisen pikkuvaltion virallinen nimi oli alkaen vuodesta 1260 Saarenmaan (Osilia) hiippakunta.
Vuosina 2010-11 suoritetut arkeologiset kenttätyöt osoittivat, että Kuressaaren linnan kohdalla on kyseessä omaperäinen vesilinna, joka rakennettiin suoraan matalalle ranta-alueelle. Linnan rakentamista aloitettiin oletettavasti piispa Jakobin hallintokaudella (1322–38) ja ensin pystytettiin Sturvolti tornin (Puolustustornin) alaosa ja tätä sivuava tila merenpuoleiselle sivulle. Työt keskeytyivät ilmeisesti Jüriöön kapinan (1343–45) puhjettua. Vaikka rakennetun pohjalta ei selviä, minkälaista linnaa suunniteltiin, sen piti olla huomattavasti poikkeava myöhemmin toteutuneesta. Päärakennuksen perustaminen tuli ajankohtaiseksi vasta seuraavassa rakennusvaiheessa ja se pystytettiin pääasiassa 1300-luvun jälkipuolella. Rakennus oli ympäröity muurilla, jonka ulkosivulle jäi tähän mennessä täytetty sekä lähes kahdenkymmenen metrin levyinen ensimmäinen vallihauta. Päärakennuksen kaakkoissivulta (Pika Hermannin tornin vierestä) ympärysmuurille vievän nostosillan kautta pääsi hätätilassa porttia avaamatta perääntymään päälinnaan ja jatkamaan puolustusta. Vaikka ympärysmuuria pidetään satakunta vuotta päärakennusta vanhempana, sitä eivät vahvista löytöaineisto eivätkä luonnontieteelliset analyysit. Nimittäin ympärysmuurista onnistuttiin löytämään sen rakennusaikainen tukipalkki ja Tarton yliopistossa tehty vuosirengas-ajoitustutkimus osoitti, että mänty oli kaadettu vuonna 1352. Todennäköisesti alkoikin sekä päärakennuksen että ympärysmuurin rakentaminen vasta Jüriöön kapinan jälkeen, jolloin Liivin ritarikunta aloitti voutikunnan keskuksena Saarenmaalle Maasilinnan perustamista. Ensimmäiset kirjalliset tiedot Kuressaaren linnasta ovat peräisin 1380-luvulta.
Päärakennustyyppisen linnan arkkitehtuuri johtui sen käyttötarkoituksesta: olla kyseisen alueen hallinnollinen keskus, mahdollistaa tarpeeksi runsaan ihmisjoukon yhdessäolo (conventus – kokous) ja tarjota sille varmaa suojaa kapinan tai sodanuhan varalta. Päärakennuksille on ominaista säännöllisyys, ankaruus, sulkeutuneisuus; vahvasti turvattu sisäänkäynti vie neljän rakennussiiven ympäröimälle sisäpihalle.
Kuressaaren linna jäi Saare-Läänen piispojen toimipaikaksi Liivin sodan alkuun asti. Esilinnan laajentaminen ja uuden 625 metrin pituisen puolustustornein varustetun (tähän mennessä on niistä entisöity Tykkitornin ja Püssirohutorni) ympärysmuurin perustaminen ei tapahtunut kerralla, kuten tähän asti on arveltu. 1800-luvun alussa lopullisesti täytetyn ensimmäisen vallihaudan lounais- ja kaakkoispuoleiselta ulkosivulta löydettiin 2,4 metrin levyinen dolomiittilohkoista muurattu kontreskarp (vallihaudan ulkoreunaa tukeva seinä), jota on myöhemmin rakennettu korkeammaksi ja käytetty toisena puolustusmuurina. Toista ympärysmuuria pidennettiin vallihaudan itä- ja pohjoisnurkista linnan suunnassa, rakennettiin monta tornia sekä linnalle perustettiin uusi suojattu esipiha. Ensimmäinen esilinnan laajentaminen tapahtui löytöjen mukaan 1400-luvun jälkipuolella. Vasta sen jälkeen, ilmeisesti 1500-luvun alkupuolella, on piha-aluetta vieläkin laajennettu (sivuille) ja uusien ympärysmuurien mukana lisättiin vahva kaakkoistorni (läpimitta 13 m ja seinän paksuus 3,5 m), etelätorni (Püssirohutorni; läpimitta 14,5 m ja seinän paksuus ainakin 3 m) ja pohjois- eli Tykkitornin (läpimitta 14,4 m, seinän paksuus 3,75 m). II ympärysmuuri koillis- eli linnanpuolinen sivu ja merenpuolinen lounaissivu liitettiin uudella muurilla, muu osa purettiin.
Vuonna 1559 piispa Johannes V Münchhausen myi tiluksensa Saare- ja Kuramaalta tanskalaisille. 1600-luvun alussa siirryttiin tykkien tulivoiman kasvun takia keskiaikaisista kivilinnoista uudentyyppisiin puolustusrakenteisiin, joita voidaan nimittää linnoitukseksi. Tanskalaiset uudenaikaistivat myös Kuressaaren linnoitusjärjestelmän. Työt alkoivat vuoden 1600 tienoilla ja kestivät vuoteen 1640. Vanhaa esiympärysmuuria hyväksi käyttämällä perustettiin paksujen multavallien ja linnoitteiden (nurkkalinnoitusten) järjestelmä, joka ympäröitiin noin 30 metrin levyisellä meriveden täyttämällä vallihaudalla.
Vuonna 1645 solmitun Brömsebron rauhansopimuksen mukaan Saarenmaa siirtyi Ruotsille. Tiedossa ei ole linnan asukkaiden lukumäärää eri piispojen aikana, mutta tietoja on myöhemmältä ajalta. Tiedetään, että tilivuonna 1618/19 linnan palkkatyössä oli 47 monenlaista ammattimiestä ja palvelijaa sekä 50 palkkasotilasta, joista 36 rivimiestä ja 8 aseseppää. Samaan aikaan (1623) tykkejä oli 116, vuonna 1645 varuskunta oli sodan olosuhteissa huomattavasti suurempi: luovutettaessa linnaa Ruotsille täällä palveli 850 palkkasotilasta ja 800 talonpoikaistaustaista maanpuolustusrivimiestä.
Vuonna1684 ruotsalaiset päättivät toistuvasti uudenaikaistaa linnoitusjärjestelmän. Jo aikaisemmin (1676) tuotiin linnan pääportti Tykkitornin luota nykyiselle paikalle ja sen eteen perustettiin ensimmäinen pieni puolustusrakenteen (esilinnoitus) nykyisen majatalon kohdalle. Ranskalaisten linnoitusinsinöörien ideoiden mukaan laativat Erik Dahlberg ja Paul Essen projektin, jonka mukaan rakennettiin uudet mahtavat meidän päiviimme asti säilyneet linnoitteet ja perustettiin puolustusrakenteet. Työt keskeytyivät vuonna 1706, jolloin meren puolelle suunniteltu Lounaispuolustusrakenne jäi rakentamatta.
8. syyskuuta 1710 ruton runtelema ruotsalainen varuskunta luovutti linnan ilman vastarintaa venäläiselle sotaväelle. Vuoden 1711 keväällä venäläinen varuskunta poistui. Linnoitteiden siipirakennukset, Tykkitorni, osa päärakennuksen holveja ja Puolustustornin sisäosa räjäytettiin. Sen jälkeen päärakennus jäi noin puoleksi vuosisadaksi oman onnensa nojaan. Vuonna 1762 lounais- ja luoteissiiven katto rakennettiin uudelleen, vuonna 1806 kunnostustöiden aikana koillis- ja kaakkoissiipi sekä perustettiin uudet holvit pääkerroksen ristikäytävässä. Vuonna 1791 purettiin Puolustustornin rappeutuneet yläkerrokset. Monia tiloja käytettiin 1700- ja 1800-luvun alkupuolella viljavarastona. Vuonna 1783 päärakennus poistettiin linnoitusten luettelosta. Samaan aikaan suoritettiinkin vauhdikasta vallien, linnoitteiden ja puolustusrakenteiden kunnostusta.
Puolan kolmannen jakamisen jälkeen ja Venäjän valloitusten jälkeen nykyisen Suomen alueella (1809) menetti Kuressaaren linna siihenastisen merkityksen sotilaallisena tukikohtana. Sen jälkeen kun Venäjä perusti vasta valloitetulle Ahvenanmaalle, Ruotsin pääkaupungin välittömään läheisyyteen, Bomarsundin linnan, poistettiin Kuressaaren linna vuonna 1836 lopullisesti Tsaari-Venäjän linnoitusten luettelosta; vuotta aikaisemmin se oli myyty 3000 ruplasta Saarenmaan ritarikunnalle. Vuosina 1903-12 kunnostettiin päärakennus arkkitehtien Wilhelm Neumannin ja Hermann Seuberlichin johdolla. Rakennettiin Puolustustornin kaksi ylintä kerrosta, entisöitiin pääkerroksen ristikäytävän ikkunoiden suippokaaret sekä kappelin ja juhlaruokasalin välinen seinä, muutettiin ovien sijaintia ja suurennettiin ikkunoita, perustettiin uuneja ja uusi portaita, sijoitettiin ristikäytävän seinille paikallisten aatelisten vaakunat. Pääkerroksessa muodostettiin ja sisustettiin ritarikunnan kanslia- ja edustustilat, kellarikerroksessa sovitettiin tilat pankille ja arkistolle, yläkerroksessa museolle.
Vuonna 1968 aloitettiin Kuressaaren linnoitus-linnan perusteellinen entisöinti arkkitehti Kalvi Aluven projektin mukaan. Ensimmäisenä korjattiin osa koillisvallia ja Itälinnoitteen muurista sekä Tykkitorni. Seurasi päärakennuksen yli kymmenen vuotta kestänyt jälleenrakennus, tavoitteena antaa muistomerkille pääasiassa keskiaikainen ilme ja mahdollistaa sen nykyinen käyttö. Suurimpia töitä olivat alkuperäisten kattojen ja puolustuskäytävän entisöinti, uusien välikattojen rakentaminen, Puolustustornin varustaminen betoniportain ja sittemmin suurennettujen ikkuna-aukkojen kiinni muuraaminen.
Vuonna 1985 alkanut entisöintitöiden toisessa vaiheessa asetettiin tavoitteeksi entisöidä Kuressaaren linna ja esitellä sitä ilmeikkäänä näytteenä puolustusrakenteiden kehityksestä 1300–1700 -luvuilla, jolloin erotettavissa on tämän kehityksen eri vaiheet. Ensimmäisenä entisöitiin Pohjoislinnoite alkuperäisellä sisäänkäynnillä ja sillalla, osa vallien ulko- ja sisätukimuureista, kaikki 1700-luvun lopusta peräisin olevat varuskuntarakennukset sekä puhdistettiin vallihaudat. Uusi vaihe linnan kunnostamisessa alkoi Euroopan Liiton tukirahastojen tuella vuonna 2010.